Oon pitkään ollu ihan hermoromahduksen partaalla, hartiat olleet jumissa, pää jatkuvasti kipeä, karmea stressi jatkuvasti päällä ja väsy. Oon ollu kovin itkuherkkä ja hermoheikko jo pidempään ja tänään se tapahtui; Sain kuulla että ERÄÄT eivät ole tulossa kummipoikansa syntymäpäiville koska on muuta puuhaa (kaveri tulee kylään tai jotain).

Raivostuin totaalisesti. Ensin alkoi ahdistamaan, sitten puski raivo, viha ja kyyneleet pintaan!!! Huusin ja mesosin täällä sen verran kovin että mies suuttui ja kävi nukkumaan kun ei jaksanut mua kuunnella...en yksinkertasesti voinu lopettaa. Teki mieli paiskoa tavaroita, hakata päätä seinää ja karjua kurkku suorana. Kuinka joku voi olla niin ajattelematon? Eikö meidän lapsi ole tarpeeksi tärkeä että kummit vaivautuisivat paikalle kun hän täyttää 2 vuotta? Onko liikaa vaadittu että kummit kävisivät edes syntymäpäivillä kun koskaan muulloinkaan eivät käy? Onko liikaa vaadittu että kummit jotka valitsimme, joille näytti olevan tärkeää päästä kummeiksi eivät edes yritä täyttää "tehtäviään", onko kummius vain titteli?

Ehkä otan asian turhankin raskaasti nyt kun olen jo pitkään keikkunut siinä rajalla että saanko hermoromahduksen, mutta tän asian Minä otan hyvin henkilökohtaisesti ja olen hyvin vihainen enkä tälläkertaa edes koita asiaa nieleskellä. Jos asiaan liittyvät loukkaantuvat niin loukkantukoot, minä en välitä, pääasia että tietävät mun olevan raivoissani ja aikoihin en ole näin raivoissani ollutkaan. Ehkä tätä ei olisi pitänyt kirjoittaa, ehkei tämä raivoaminen auta mitään kuten mieheni sanoi, en raivoamisellani kuitenkaan ketään saa muutettua, mutta ehkä on hyvä jos ihmiset tietävät mitä ajattelen. Ehkä ei.

Samalla pyydän anteeksi ihmisiltä jotka ovat mun väsymyksestä aiheutuneesta kärttyisyydestä ja stressistä saaneet kärsiä; mm. rakas mieheni, lapseni, oma äitini ja etenkin anopin perhe, Anteeksi! En missään tapauksessa tahtoisi purkaa oloani viattomiin...