Tuntuuko muista koskaan että asiasi tai käytöksesi ymmärretään väärin? Ja vaikka mitä tekisit niin silti kukaan ei tajua mitä oikeesti tarkoitat tai mitä mieltä ihan oikeesti olet?

Mie olen koko ikäni kärsiny siitä että mut ymmärretään väärin. Mulla on voimakas ulosanti ja jokainen mut tunteva tietää myös että mulla on voimakkaat mielipiteet joista myös pidän kiinni. Omat pinttyneet tavat ja typerät neuroosit. Mulla on joku ihmeellinen ja typerä tapa ilmaista tietyt asiat sanallisesti ja käytökselläni niin että mut käsitetään aina ihan väärin, se ahdistaa. Tuollasia asioita on ärsyttävä lähteä selittelemään ja selvittelemään ja on inhottavaa jos joku syyttelee ihan suotta, vain koska ei tajua mitä tarkoitan tai mitä mieltä oikeesti olen.

Oon ollu miehelle kiukkunen nyt pari päivää, loukkas kun ei ajatellut tempauksellaan miltä minusta tuntuu. Noh, ei siitä sen enempää se ei liity tähän. Eilen sitten kiukkuisena raivosin kun ei hää millään tapaa näytä olevansa edes pahoillaan vaikka loukkasi. Sitten tuli tää sama ainainen syytös ukolta: "Et arvosta mua!". Itku tuli...miksi ihminen jota kaikista maailman ihmisistä arvostan kaikkein eniten ja jonka mielipiteet merkitsee mulle kaikissa asioissa kaikkein eniten ajattelee noin? Miksen osaa ilmaista itseäni niin että mies tuntisi sen mitä oikeesti hänestä ajattelen? Miten se edes voi kuvitella etten arvosta?

Mutta jos kuulen asioista (mistä vaan) aina niin että mies kertoo puhelimessa sen kaverilleen, äidilleen tms., ei minulle. Jos mies pyytää aina mielipiteen muilta ensin, ei minulta. Jos mies tietää mitkä asiat mua loukkaa ja silti tekee niin. Enkö minä siis kärsi arvostuksen puutteesta? Siltä musta välillä tuntuu, mutta eihän sillä oo väliä kun se ei ole totta, minä vaan luulen niin.